Suomalainen kommunismi, vasemmistoradikalismi ja kansandemokratia ovat luonnehdintoja, joilla on viitattu suomalaiseen työväenliikkeeseen eri aikakausina. Sen lisäksi, että kyseisiä käsitteitä on käytetty puhuttaessa sosialidemokraattisen puolueen ulkopuolisesta työväenliikkeestä, yhteistä on myös niiden alueellinen painottuminen. Suomalaisessa työväenliikkeessä maan pohjoinen osa on ollut kommunistisen liikkeen valta- aluetta. Etenkin Lapissa työväenliikkeen järjestäytyminen ja vasemmiston poliittinen toiminta on toteutunut vasemmistososialistisen ja myöhemmin sotien jälkeen kansandemokraattisen suuntauksen kautta.
Tutkielmassa tarkastellaan vasemmistososialistisen työväenliikkeen alkuvaiheita yhden pohjoissuomalaisen kyläyhteisön näkökulmasta 1920 -luvun puolivälistä 1940 -luvun loppuun saakka. Työssä kysytään, miten periferinen pienviljelystä ja metsä- ja uittotöistä elantonsa saanut paikallisyhteisö järjestäytyy osaksi työväenliikettä ja mistä organisoitumisessa on kysymys, kun sitä tarkastellaan yhteiskunnallisen liikkeen näkökulmasta käsin. Tutkimuksen kohteena on
Luoteis- Lapissa sijaitseva Venejärven kylä, joka on ollut Kolarin kunnan vahvimpia vasemmistolaisia paikallisyhteisöjä 1920- luvun lopulta lähtien. Aineistona ovat olleet pääosin arkistolähteet. Niiden täydentämiseksi on käyty lävitse tutkimusajanjaksona ilmestyneitä vasemmistolaisia sanomalehtiä. Lisäksi yhtenä aineistokokonaisuutena olivat yhdeksän teemahaastattelua, jotka toteutettiin keväällä 1995.
Kyläläisten järjestäytyminen voidaan jakaa kolmeen kronologiseen vaiheeseen. Ensimmäinen jakso, eli vuosien 1925 ja 1930 välinen aika, sisälsi vasemmiston julkisen toiminnan käynnistymisen, aluksi työväenyhdistyksen ja myöhemmin Suomen puuteollisuustyöväenliittoon kuuluneen ammattiosaston puitteissa. Samalla myös muuttunut äänestyskäyttäytyminen osoitti vasemmisto- sosialistisen työväenliikkeen saavuttaneen pysyvän jalansijan pitäjässä. Vuosikymmen lopun eduskuntavaaleissa vasemmistolle annettiin yli 60 prosenttia pitäjässä annetuista äänistä. Vaalikäyttäytymisen ja järjestötoiminnan vilkastumisen ohella yksi selkeä osoitus “uudesta” poliittisesta tietoisuudesta oli laajahko uittolakko Naamijoella, jonka takana olivat Venejärven kyläläiset yhdessä lähiseudun järvikylien asukkaiden kanssa.
Organisoitumisen toinen jakso käynnistyi 1930- luvun alusta ja sitä kesti vuoteen 1945 saakka. Tämän “maanalaisen” vaiheen aikana kylän poliittinen järjestäytyminen oli lähes pysähdyksissä lukuun ottamatta maanalaista järjestötoimintaa pääasiassa Suomen Kommunistisen Puolueen maanalaisen organisaation puitteissa ja kansanrintamahengen mukaista sosialidemokraattista järjestäytymistä 1930- luvun lopulla.
Organisoitumisen kolmannessa vaiheessa, vuosien 1945- 1950 välisenä aikana, työväenliikkeen julkinen toiminta lähti liikkeelle uudelleen ja kylässä perustettiin kansandemokraattisia ja kommunistisia järjestöjä. Nämä organisaatiot alkoivat myöskin toimia aktiivisesti sekä politiikassa että vapaa- ajan eri alueilla ja niiden toimintaan osallistui suurin osa kyläläisistä. Työväenliike oli ottanut paikallisyhteisössä oman muotonsa, jollaisena se tuli pysymään useiden seuraavien vuosikymmenten ajan. Pitäjässäkin vasemmiston saama tuki eri vaaleissa ylitti 50 prosentin rajan.
Mistä venejärveläisten organisoitumisessa oli kysymys? Yleensähän yhteiskunnalliset liikkeet on määritelty kollektiivisiksi toimijoiksi, jotka suuntautuvat vallitsevia yhteiskunnallisia oloja ja valtaa pitäviä vastaan. Liikkeiden synty on liitetty yhteiskunnalliseen muutokseen. Esimerkiksi työväenliikettä on pidetty juuri modernille yhteiskunnalle ominaisena yhteiskunnallisena liikkeenä. Sosiologi Erik Allardtin mukaan Pohjois- ja Itä- Suomessa vaikuttaneelle kansandemokraattiselle liikkeelle eli “korpikommunismille” sysäyksen antoi periferia- alueiden nopea modernisoituminen, joka katkoi perinteiset yhteisölliset siteet ja aiheutti vieraantumista tarjoten massaliikkeille otollisen kasvualustan.
Ajatus liikkeistä yhteiskunnallisen muutoksen seurauksena pitää ainakin osaksi paikkansa myös Venejärvellä. Pohjoissuomalaisena syrjäkylänä se eli yhteiskunnallisen muutoksen kynnyksellä 1900- luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana. Kyläläiset saivat elantonsa osin luontais-
Naamijoen lakkolaisia kesällä 1929. Kuva: Kansan Arkisto.
taloudesta, mutta myös rahapalkkaan perustuvista metsätöistä. Tarkasteltaessa kollektiivista toimintaa yksittäisessä paikallisyhteisössä on sen selittäminen pelkästään yhteiskunnallisella muutoksella vaikeaa. Yleisyydessään se häivyttää alleen paikallisten kysymysten erityispiirteet ja ajalliset vaihtelut työväenliikkeen järjestäytymisessä.
Myös yhteiskunnallisten liikkeiden nykyteoretisoinneissa on todettu, että pelkästään yhteiskunnallisella muutoksella ei voida selittää liikkeiden mobilisoitumista. Yhteiskunnan poliittinen mahdollisuusrakenne, olemassaolevat sosiaaliset verkostot ja käytettävissä olevat resurssit ovat monesti välttämättömiä edellytyksiä liikkeen mobilisoitumiselle.
Sosiaalisesta konstruktivismista vaikutteita saaneet yhteiskunnallisten liikkeiden tutkijat ovat käsitelleet yhteiskunnallisia liikkeitä myös tiedollisina toimijoina. Tällä tarkoitetaan liikkeiden kykyä muokata ja tuottaa tiedollisia käytäntöjä ja tilapäisiä julkisia tiloja, minkä tuloksena yhteiskuntaan syntyy ja leviää uusia ideoita, identiteettejä ja ihanteita. Liikkeet siis siirtävät arkielämän kokemusta lähteeksi “tieteellisen” tiedon tekijöille, mutta ne myös luovat tilaa tämän tiedon uudelleen tulkinnalle. Työväenliikkeen kognitiivisen elementin välittämisessä liikkeen intellektuaalien rooli on ratkaiseva etenkin liikkeiden organisoitumisvaiheessa. Heidän tehtävänään on formuloida ja tuoda esille yhteiskunnallisten liikkeiden tiedollisia intressejä ja kollektiivista identiteettiä.
Miten nämä näkemykset voitaisiin suhteuttaa tutkittaessa paikallisyhteisössä tapahtuvaa järjestäytymistä, eli miten kansainvälinen työväenliike ja sen edustama ideologia ja ideat yhteiskunnasta välittyvät periferia- alueella olevaan lappilaiseen paikallisyhteisöön? Sielläkin työväenliikkeen opillisen perustan, eli sosialistisen yhteiskuntateorian suodattamana yhteiskunnallisten asioiden väliset yhteydet pystyttiin hahmot tamaan aiemmasta poikkeavalla tavalla.
Kyläläiset alkoivat uskoa siihen, että ihmisten arkielämässään kokemat epäkohdat eivät ole seurausta sattumasta, luonnonolosta tai jonkin korkeamman voiman toimista vaan yhteiskunta jossa eletään, on “luokkataisteluyhteiskunta”, jossa vaikuttavat omat mekanismit. Samalla uusi omaksuttu liikkeen yhteiskuntateoria antoi myös välineet asioiden ratkaisemiselle, sen mukaanhan vain kollektiivisella toiminnalla voidaan vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin.
Kyläläisten järjestäytymisessä esille nousee yllättävän selvästi yhden kyläläisen vahva panos. Kruununtorpparin poika Eemeli Lakkala (1900- 1974) toimi aktiivisesti kylässä perustetuissa vasemmiston järjestöissä jo 1920- luvun lopulta lähtien. Lakkala vastasi myös SKP: n maanalaisesta toiminnasta pitäjässä 1930- luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen Lakkalan henkilökohtainen poliittinen ura koki lähes yhtä suurten muutoksen kun kommunistinen liikekin. Sotien jälkeen Lakkala valittiin kunnallislautakunnan johtajaksi eli kunnan “esimieheksi” ja myöhemmin kansanedustajaksi. Vaikka Lakkala ei ollut kansainvälisen, saati edes kansallisen työväenliikkeen merkkihenkilöitä, häntä voidaan pitää työväenliikkeen paikallisena intellektuaalina. Omassa yhteisössään Lakkala edusti työväenliikettä ja tulkitsi vasemmistososialistisen työväenliikkeen opilliset ainekset siten, että niihin voitiin yleensä uskoa kyläläisten oman elämismaailman antamilla kokemuksilla. Lakkalalla oli ratkaiseva rooli kyläläisten yhteiskunnallisessa liikehdinnässä ja työväenliikkeen kollektiivisen identiteetin rakentumisessa kyläyhteisön identiteetin rinnalle.
Artikkeli perustuu tekijän pro gradu tutkielmaan “Liike kylässä: työväenliikkeen järjestäyminen Kolarin Venejärvellä vuosina 1925- 1950”. Lapin yliopisto. Sosiologia 1996.
Työmies Mooses Luode (1870- 1951) aloitti Elämäkerrallisten muistiinpanojensa kirjoittamisen joulukuussa vuonna 1929. Hän oli tuolloin jo lähes kuusikymmentävuotias. Motivaationa oli henkilökohtainen halu käydä läpi oman elämän kulkua. Mutta tarkoitus oli myös kertoa elämästä, jotta “jälkeen jääneet... sais käsitystä niistä taisteluista joissa on tullu oltua mukana”, kirjoittaa Luode. Elämäkerran marginaaleissa juoksevista kirjoituspäivämääristä voi päätellä, että kirjoitustyö on ollut varsin systemaattista. Elämäkerta alkaa suvun ja omien lapsuusvaiheiden esittelyllä ja päättyy kansalaissodan jälkeiseen aikaan, 1920- luvun alkuun.
Ajallisesti Luoteen omaelämäkerta on varsin monitasoinen. Kirjoittaessaan Luode katsoo elämäänsä taaksepäin, mutta intoutuu välillä myös kommentoimaan kirjoitusajankohtansakin tapahtumia 1930- luvulla. Kaiken kaikkiaan teksti on varsin arvioivaa ja arvottavaa. Katse menneisyyteen ei ole millään tavoin “viaton”, vaan se sisältää varsin runsaasti sosiaalisten, yhteiskunnallisten ja aatteellisten olojen tulkintaa ja kommentointia.
Uskovaisesta puoluemieheksi
Millainen oli sitten tämän työmiehen tarina? Elämäkerran alkulehdiltä käy ilmi, että Mooses Luode syntyi Etelä- Hämeessä Lopen Metsäkylän Syrjälän torpassa vuonna 1870. Luoteen äiti, Maria Lindroos, oli kankuri ja isä Heikki Lindroos suutari. Mooses oli perheen lapsista toiseksi vanhin. Kaikkiaan perheeseen kuului kolme lasta, kaksi poikaa ja tytär. Perheen elämä oli varsinkin Luoteen lapsuudessa köyhää. Vanhemmat elättivät perhettään tehden ammattinsa lisäksi kaikenlaisia tilapäisiä töitä. Myös lukuisat muutot kuuluivat perheen arkeen.
Vartuttuaan toiselle kymmenelle Mooses Luode alkoi ottaa yhä enemmän vastuuta omasta elatuksestaan. Tilapäiset työpaikat vaihtuivat varsin tiheään. Työsuhteet kariutuivat usein myös konflikteihin. Ennen avioitumistaan Uudenpellon Miinan kanssa Luode työskenteli muun muassa muonamiehenä, ajomiehenä, voutina ja postinkantajana. Töitä löytyi joskus myös sahoilta ja tiiliruukilta.
Perheen perustamisen jälkeen, 1900- luvun alussa, Luode ryhtyi torppariksi. Maanviljelystä hän harjoitti ensin Lopella ja sittemmin Mäntsälän Kellokoskella, valtion vuokratilalla.
Vaikka Luoteelle työ onkin keskeinen elämänkulun jäsentäjä, nousevat myös ajan aatteelliset kysymykset Luoteen elämässä varsin merkityksellisiksi.
Luoteen lapsuudenkodissa uskonnollisuus, erityisesti äidin evankelinen herätys, näkyi ja tuntui voimakkaasti. Pääasiassa evankelisuus vaikutti kodissa siten, että perheessä seurusteltiin toisten uskovaisten kanssa, luettiin ahkerasti hengellistä kirjallisuutta ja osallistuttiin sen levittämiseen ja myyntiin. Uskonnolliset kysymykset aiheuttivat myös ristiriitoja, sillä isän äiti kuului rukoilevaisiin ja tämä aiheutti kitkaa etenkin anopin ja miniän suhteissa.
Nuoruudessaan Luode osallistui itsekin jonkin verran uskonnolliseen toimintaan pitämällä muun muassa pyhäkoulua. Myöhemmin uskonnollinen toiminta väistyi kuitenkin taka- alalle nousevan työväenliikkeen täyttäessä Luoteen elämän.
Yhdistyksessä voi vaikuttaa!
Luoteen matka työväenliikkeeseen kulki raittiusliikkeen kautta. Luode liittyi vuosisadan lopulla paikalliseen Lopen raittiusyhdistykseen ja toimi siinä myös kirjanmyyjänä. Vaikka aktiivinen raittiusliikeaika jäikin Luoteen elämässä lyhyeksi, oli hän kuitenkin uskollinen raittiusaatteen kannattaja myös työväenliikkeessä toimiessaankin.
Työväenliikkeeseen Luode tutustui lähinnä Työmies- lehden kautta. Lehden tilauksen hän aloitti jo varhain, vuonna 1899, ja jatkoi sitä koko lehden ilmestymisen ajan. Tutustuttuaan aatteeseen paremmin hän ryhtyi myös levittämään sitä paikkakunnallaan. Luode oli muun muassa perustamassa paikkakunnalle työväenyhdistystä vuonna 1905. Hän toimi myös yhdistyksen sihteerinä ja rahastonhoitajana.
Työväenliike tarjosi Luoteelle siis mahdollisuuden osallistua ja vaikuttaa “yhteiskunnallisissa kysymyksissä”. Luode toimi muun muassa erilaisissa kunnallisissa ja poliittisissa luottamustehtävissä. Hän oli jäsenenä esimerkiksi vaalilautakunnassa, maanvuokra- asioiden selvitys- ja sovittelutehtävissä ja verotuslautakunnassa. Mäntsälässä asuessaan Luode toimi myös jonkin verran osuustoimintaliikkeessä, ja Kellokosken Pienviljelijäin osuuskassan hallituksessa.
“Ei koskaan ase mitään pysyvää hyvää aikaan saada voi”
Radikaali käänne työväenliikkeen miehen elämässä tapahtui vuonna 1918. Luode itse ei osallistunut sotaan, koska ei kannattanut aseellista toimintaa. Tästä huolimatta hän kuitenkin joutui Suomenlinnan vankileirille punaisena vankina. Pidätys tapahtui Luoteen kotona toukokuun kahdeksantena päivänä. Pidätystä seurasivat kuulustelut Järvenpäässä. Sieltä matka jatkui Helsinkiin, Kruunuhaan koulun kautta Suomenlinnaan. Luoteen tuomioksi määrättiin kuusi vuotta kuritushuonetta.
Vankileirillä nälkä, sairaudet ja kurjuus koettelivat. Vaikeat olosuhteet ja jatkuva pelko rasittivat Luodetta myös henkisesti. Seurauksena oli vaipuminen sekavuuteen, jonka vuoksi hänet siirrettiin vankileirin sairaalaan. Levon ja ravinnon myötä Luoteen voimat palautuivat, ja hän pääsi jopa töihin, joista ansaitsi ylimääräistä ruokaa.
Lopulta vapautus koitti kuukausien vankilassaolon jälkeen. Seurasi paluu kotiin ja arkeen. On mahdotonta sanoa, miten vankilakokemukset Luoteen sisimmässä vaikuttivat. Elämäkerran sivuilla hän ei ainakaan paljasta katkeruuttaan, vaan toteaa vapauduttuaan pikemminkin: “kaikki kosto sais minusta loppua tähän, ruvettas vaan taas miehissä uutta Suomea luomaan”. Usko työväenliikkeeseen ja rauhanomaiseen yhteistyöhön ei ollut horjunut.
Työmiehen viha ja vastuuntunto
Aatteellisesti Luoteen elämään voimakkaimmin vaikutti ilman muuta työväenliike. Se tarjosi hänelle identiteetin, mahdollisuuden vaikuttaa ja puitteet jäsentää ympäröivää elämää. Luoteen suhde työväenliikkeeseen oli kuitenkin monitasoinen. Hän ei ollut liikkeen eliitin sokeassa talutusnuorassa, vaan omaksui liikkeestä erilaisia aineksia, omaan taustaansa sovittaen.
Luoteen edustamassa työväenliikkeessä keskeiseksi nousivatkin sellaiset ihanteet, kuin raittius, rehellisyys, ahkeruus, oikeudenmukaisuus, vastuuntuntoisuus ja valistuneisuus. Hän ei esimerkiksi omaksunut yksiselitteisesti liikkeen kirkonvastaisia opetuksia, vaikka suhtautuikin kirkkoon varsin kriittisesti joissain elämänsä vaiheissa. Myös Luoteen suhde luokkavihaan oli ristiriitainen. Toisaalta hän kyllä “haukkui napsi herroja”, mutta toisaalta hän antoi myös arvoa oikeudenmukaisesti toimiville herroille. Merkittävää oli juuri se, että niin herrat kuin työmiehetkin olivat hänelle yksilöitä, joiden toimintaa Mooses Luode arvioi omista moraalisista lähtökohdistaan käsin.
Artikkeli perustuu tekijän pro gradu tutkielmaan “Mooses Luoteen Elämäkerrallisten muistiinpanojen tarkastelua vuosilta 1870- 1921”. Oulun yliopisto aate- ja oppihistoria 1996.
Commentationes Scientiarum Socialium 51. Helsinki 1997, 269 s.
Hieman anteeksi pyydellen Sakari Heikkinen nimeää tutkimuksensa “ohueksi kuvaukseksi” palkkatyöläistymisprosessista. Tutkimus edustaa selkeästi makrotasoiseen, teorialähtöiseen ja tilastolliseen analyysiin nojaavaa taloushistoriallista traditiota, jonka vahvuuk sista ja heikkouksista Heikkinen laveasti sivistyneenä tutkijana on hyvin perillä. Heikkisen tutkimuksen polttopisteessä ovat palkkatyöyhteiskunnan syntyjuuret: työvoiman tarjonnan ja kysynnän mekanismit, palkkatyöväestön sisäinen koostumus, sekä eri ryhmien paikat työmarkkinoiden muotoutumisprosessissa. Edelleen Heikkinen analysoi palkkakehitystä sekä eri ryhmiä keskenään vertaillen, niiden sisäisiä prosesseja analysoiden ja kehitystä kansainvälisestä näkökulmasta tutkaillen.
Suomalaista taloushistoriallista tutkimusta seuranneelle Heikkisen tutkimusaineistot ovat suhteellisen tuttuja, hän nojaa paljolti Talous- ja sosiaalihistorian laitoksella ja Suomen Pankin kasvututkimus- hankkeessa tehtyihin analyyseihin, joita on moninaisissa sarjoissa ja yhteyksissä aiemminkin julkaistu. Tutkimuksen merkittävin uutuus on näiden aineistojen yhteen sitominen ja systemaattinen tilastollinen analysointi. Tavallaan kaikki tämä oli jo tiedossa, mutta nyt se on vielä laskettu ja tilastollisesti todistettu.
Heikkisen väitöskirja antaa työväen tutkimuksesta kiinnostuneille paljon aineistoa: eri työläisryhmien ominaispiirteet, palkkatasojen ja niihin vaikuttaneiden tekijöiden analyysit eri tuotannon aloilla, palkkaerojen ja reaalipalkkakehityslaskelmat sekä kulutusanalyysit tulevat varmasti muodostamaan lujan perustan tuleville tutkimuksille. Erityisen hyödyllisenä pidän laajaa liiteosaa, jolle tulee olemaan varmasti monenlaista käyttöä sosiaali- ja taloushistoriallisessa tutkimuksessa.
Taloushistorian teoriamuodostuksen näkökulmasta Heikkisen tulokset ovat tavallaan odotetut: Suomen kehitys ei vahvista tiukkoja teorioita, vaan - kuten suomalainen historiantutkimus - kerää eklektikon lailla itseensä erilaisia heikompia ja vahvempia piirteitä useammastakin teoriasta. Heikkisen
Palkkatyöyhteiskunnan synty tilastollinen esitys kontribuutio “Suomi ja mallit” keskusteluun lienee tarkoitettu lähinnä kansainvälisen taloushistorioitsijayhteisön käyttöön, mistä kyseinen yhteisö varmastikin tulee olemaan kiitollinen ja onnellinen. Oikein komeasti Heikkinen ampuu alas teorian Suomessa 1800- luvulla vallinneesta työvoiman rajattomasta tarjonnasta. Yleensä Heikkinen on polemiikeissaan kiitettävän samaa mieltä Talous- ja sosiaalihistorian laitoksella työskentelevien kollegojensa kanssa, mikä varmastikin kertoo heidän olevan (kaikki yhdessä ja kukin erikseen?) oikeassa. Minulle ei kuitenkaan oikein selvinnyt kuka on eri mieltä. Tässä suhteessa Heikkisen polemiikki muistuttaa hänen kollegansa Matti Peltosen “ristiretkeä” ns. metsäsektoriselitystä vastaan.
Heikkisen aineistojen valossa näyttää selvältä, että palkkatyöläistymiskehityksessä on ollut erilaisia vaiheita, tie moderniin kaupallis- teolliseen yhteiskuntaan ei ollut mikään Nevski Prospekt. Moderni palkkatyöläinen syntyi varsinaisesti 1880- luvulla, mutta nimenomaan 1890- luku näyttäytyy murroskautena, jonka jälkeen elintaso selkeästi nousee ja eri työläisryhmien väliset palkkaerot kutistuvat. Työmarkkinat ikään kuin modernisoituvat mm. suhdannetyöttömyyskriisin sekä toisaalta siirtolaisuuden aiheuttaman työvoiman tarjonnan supistumisen myötä. Myös alueelliset erot ja maaseudun ja kaupunkien työväestön erot alkavat kaventua, millä Heikkinen näkee olevan yhteytensä kansantalouden kokonaiskehitykseen, ennen kaikkea tuotannon pääomavaltaistumiseen ja maatalouden kapitalisoitumiseen. Yhtenäinen kansantalous alkaa muovautua.
Sakari Heikkisen väitöskirja täsmentää, tarkentaa ja jäsentää sitä tietoa mikä aiemmin on ollut hajallaan. Tarjolla on tuhti faktapaketti täynnään käyttökelpoiseen tilastolliseen muotoon puserrettua tietoa. Kirja on siis tutkimuksen kannalta erinomaisen hyödyllinen ja kiitoksen arvoinen. Olen samaa mieltä kuin Heikkinen, makrotason “ohuita” kuvauksia tarvitaan siinä missä mikrotason “tiheää kirjaustakin”. Eikä Heikkisen tutki mus suinkaan “ohutta” ole, ainakaan tasoltaan.
Panu Pulma Helsinki
Turun työmarkkinasuhteet
Loppusyksystä 1996 jakeluun tullut Kari Teräksen lähes 600- sivuinen järkäle Turun työmarkkinasuhteista 1880- luvulta 1950- luvulle avaa uutta näkökulmaa myös kansallisen tason työmarkkinasuhteiden historiaan. Keskeinen tutkimusongelma teoksessa on miten työmarkkinajärjestelmä toimi ennen valtakunnallisten työehtosopimusten läpimurtoa ja läpimurron aikana. Työsuhteen ehtojen paikallisen määräytymisen vaiheesta pyritään myös selvittämään “kuinka paljon ja millä tavalla kansallinen oli läsnä näissä suhteissa”. Työmarkkinasuhteita tarkastellaan työntekijöiden kollektiivisen toiminnan ja ammatillisen organisoitumisen kautta. Ammatillisista järjestöistä tutkimus on kohdistettu pääasiassa työväenliikkeen yhteydessä toimineisiin järjestöihin.
Tutkimus on vankasti dokumentoitu ja lähdeviitteet sisältävät myös runsaasti lisäinformaatiota. Kirjan kuvitus on runsas ja kuvatekstit ovat informatiivisia. Tekijä on myös laatinut keskeisistä kysymyksistä havainnollisia tiivistelmiä talukoiden muotoon. Tutkimuksessa on käytetty myös työnantajajärjestöjen aineistoa, jota Turun tapauksessa on monista paikallisista työnantajien yhdistyksistä. Tutkimuskauden loppua kohden tarkastelu ohenee, ja vanhan työväenliikkeen aika kattaa itse tekstiosasta noin kuusikymmentä prosenttia. Siitä huolimatta esimerkiksi 1940- luvun jälkimmäisen puolen siirtymäkaudesta kirjassa on antoisaa paikallistason toiminnan tarkastelua.
Paikallisten työmarkkinasuhteiden kannalta merkittävä on tutkijan havainto, että ammattiosastojen paikallinen yhteistoiminta ei missään vaiheessa saavuttanut työmarkkinapoliittisesti merkittävää iskuvoimaa. Osastot tukeutuivat jo 1890- luvun lopulta lähtien valtakunnallisiin omien alojensa liittoihin, sikäli kuin tukeutuivat. Työväenyhdistys kuitenkin kokosi piiriinsä lähes kaikki kaupungin ammattiyhdistykset, vaikka se pitikin ammattiyhdistysliikettä toisarvoisena. Käytännössä Turun työväenyhdistys muuttui 1890- luvulla ammattiosastojen kattoorganisaatioksi; ammattiosastojen jäsenten osuus yhdistyksen jäsenistä nousi vuodesta 1895 vuoteen 1905 70 prosentista 94 prosenttiin. Tutkija toteaa, että osastojen kokoontuminen työväenyhdistyksen tiloissa vahvisti myös työväen yhteisöllisyyttä. Varsinkin heikon järjestäytymisen oloissa työväenyhteisön toiminta olikin ensiarvoisen tärkeä tekijä palkkaliikkeitten aikana.
Vuoden 1906 sosialidemokraattisen puolueen puoluekokouksen jälkeen työväenyhdistys muuttui lähinnä työväentaloa hoitavaksi taloudelliseksi yhdistykseksi, joka koostui edelleen pääosin ammattiosastoista. Osastot olivat myös puolueen kunnallisjärjestön perusorganisaationa, mutta niiden kokouksissa käsiteltiin vain vähän poliittisia kysymyksiä.
Työnantajien paikallinen järjestäytyminen lähti liikkeelle 1898 konfliktien kautta räätälin, maalarin ja puusepän työaloilla. Käsityö- ja rakennusalalla työmarkkinaintressit organisoituivat paikallisesti melko laajasti, mutta kiistattomasti kumpikaan osapuoli ei kenttäänsä kyennyt edustamaan. Teräs toteaa, että ammattiyhdistystoimintaa Turussa hallitsivat suurehkojen käsityöverstaiden työntekijät poikkeuksellisen pitkään. Kaupunki olikin merkittävä käsityökeskus. Tehdastuotannon uhatessa useimpien käsityöalojen kannattavuutta ammattitaitoisten käsityöläisten ammattiyhdistystoiminta oli suurelta osin protektionistista ja puolustavaa.
Vuoden 1905 suurlakon jälkeen tehdastyöläiset perustivat useita ammattiosastoja, mutta heidän järjestäytymisensä oli haparoivampaa kuin käsityöläisten, joiden ammattiyhdistystoiminnan mukaan myös teollisuuden työntekijät järjestäytyivät. Työehtosopimukset yleistyivät suurlakon jälkeen uusille aloille, mutta varsinaisessa tehdasteollisuudessa ne jäivät kapungissa harvinaisiksi. Tehtaat eivät allekirjoittaneet edes koko kaupungissa voimassa olleita ammattitaitoisten sopimuksia.
Metallityönantajien kääntyminen sopimusperiaatetta vastaan tammikuussa 1909 näyttää saaneen merkittävän impulssin alan valtakunnallisen työnantajaliiton kanssa yhteistoiminnassa olleelta Turun työnantajain yhdistykseltä, joka vastusti ehdottomasti pariteettisia neuvottelu- ja sopimussuhteita. Varsinkin suurissa turkulaisissa metalliyrityksissä oli pääasiassa suomenkielisiä työntekijöitä vastassa kovaa työsuhdelinjaa edustanut paikallisesti järjestäytynyt ruotsinkielinen työnantaja. Sopimuksiin pohjautuneen työmarkkinapolitiikan katkeaminen vuoden 1909 metallin työtaistelun aikoihin oli Turussa jyrkkä ja ulottui käsityö- ja rakennusaloillekin.
Jyrkkä oli sitten myös vuoden 1917 käänne. Ammattiyhdistysliike esiintyi ensimmäisen kerran yhtenäisenä voimatekijänä. Aputyöntekijöiden osuus tehdasammattiosastoissa kasvoi ja osastojen toimintamalliksi muodostui omatoiminen, syndikalistishenkinen aktiivisuus alhaalta työpaikoilta käsin. Palkkaliikkeissä työväen tilapäiset organisaatiot ja ammattiosastot toimivat rinta rinnan ja lomittain. Vanha työpaikkojen ei- järjestäytyneen toiminnan perinne muuttui eräänlaiseksi oppositioasenteeksi ammattiyhdistysliikkeen sisällä. Oppositioasenne liittojohtoa kohtaan ja paikallisuuden korostaminen tuli yhdeksi turkulaisen ay- liikkeen ominaispiirteeksi etenkin suurilla metalliteollisuuden työpaikoilla.
Kansalaissodassa Turun metalliammattiosastojen menetykset olivat suurimmat kuin millään muulla metalliteollisuuspaikkakunnalla. Kansalaissodan jälkeen vasemmistososialistit kytkeytyivät vuoden 1917 vasemmistolaiseen aktionistiseen linjaan. Turun ay- liikkeessä oli jo 1920- luvun vaihteesta selvä vasemmistohegemonia; ammattiyhdistysliike puolestaan koettiin vanhan yhtenäisen työväenliikkeen tradition jatkajaksi. Vaikka turkulaiseen ay- liikkeeseen siirtyi kansalaissotaa edeltäneeltä ajalta syndikalistishenkistä perinnettä, se ei ideologisesti kuitenkaan ollut syndikalistista, vaan tukeutui keskitetyn ammattiyhdistysliikkeen toimintamalleihin. Metallityöväen ammattiosaston aloitteesta jo 1920 perustettu ammattiosastojen keskusneuvosto oli aina lakkauttamiseensa saakka kommunistien johtama. Vaikka se ei saanutkaan otetta perusjärjestöjen käsissä olevasta palkkapolitiikasta, keskusneuvoston kautta voitiin vedota suoraan ay- kenttään ohi osastojen.
Turussa SAJ: n organisaatiouudistuksen mukaiset teollisuusneuvostot olivat 1920 luvulla osa vasemmistolaista ay- politiikkaa.
Uudistus merkitsi vajavaisestikin toteutettuna toiminnallisen painopisteen siirtymistä työpaikoille ja paikallisen ay- liikkeen osittaista yhtenäistymistä teollisuusliittoperiaatteen mukaan.
Turussa työehtosopimus oli 1920- luvun lopulla tehdasteollisuutta lukuunottamatta vallitseva työmarkkinasuhteiden muoto. Turun palkkaliikkeistä alkunsa saaneen vuoden 1927 suuren metallisulun jälkeen paikalliset metallityönantajatkin kuitenkin tunnustivat teollisuusneuvoston alaiset työpaikkajärjestöt työntekijöiden edustajiksi ja myöntyivät kollektiivisiin palkankorotuksiin torjuen kuitenkin edelleen sopimukset ja solidaarisen palkkalinjan.
Vasemmistolaisten tulo sak: laiseen ayliikkeeseen tapahtui 1930- luvulla Turussa tunnetusti hitaasti. Vanhempi kommunistinen puolueväki suhtautui nuorisoliittolaisia kankeammin uusiin järjestöihin liittymiseen. Suuntaa näyttävällä Crichton- Vulcanilla uusi ammattiosasto kokosi vasemmistolaisia hitaasti riveihinsä. Vuosikymmenen lopulla suurimmat ammattiosastot olivat kaupungissa kuitenkin siirtyneet tai siirtymässä vasemmistolaisten käsiin. Sosialidemokraatit hallitsivat kuitenkin ammatillista paikallisjärjestöä pienten ammattiosastojen avulla. Vasemmistolainen ay- oppositio suuntautui varsinkin SAK: n ja liittojen sosialidemokraattista johtoa vastaan; turkulaiset olivat opposition linjanvetäjinä SAK: n vuosien 1937 ja 1940 edustajakokouksissa.
Kommunistien johtamat vasemmistolaiset mittauttivat välirauhan aikana ammatillisessa paikallisjärjestössä kannatuksensa tavoitellen johtoasemaa. Voimasuhteet olivat melko tasaiset, mutta johto säilyi sosialidemokraateilla. Kommunistit ajautuivat jälleen tavallaan järjestöjen ulkopuoliseen oppositioon.
Kaupungin vahvojen kutoma- ja elintarviketeollisuuden työpaikkojen työväki vakiinnutti ay- toimintansa vasta 1930- luvun lopulla. Kommunisteilla ja muilla vasemmistolaisilla oli hyvät yhteydet naisvaltaisiin teollisuuden työpaikkoihin mm. paikallisjärjestön naisjaoston kautta.
Talouslama nollasi paikalliset sopimussuhteet niin, että lamavuosien yli jatkui joten kuten vain neljän alan sopimussuhteet. 1930- luvun puolivälistä lisääntyneiden palkkaliikkeiden keskeinen vaatimus olikin jälleen työehtosopimuksen solmiminen. Sopimussuhteita saatiinkin, mutta tehdasteollisuudessa sopimuksia oli turha edes esittääkään. Työnantajapuoli käytti palkkalupausta työehtosopimuslain ulkopuolelle asettuvana palkkojen kollektiivisen järjestämisen muotona. Palkkasopimusten avulla työnantaja tavoitteli ainakin säännösten soveltamispiirin kaventamista työehtosopimuksiin verrattuna, mutta 1930- luvun lopulla sopimusten säännöstämispiiri alkoi laajeta. Turun maalarien vuoden 1938 lakossa riidan keskeisenä aiheena oli sopimuksen nimi; sovintolautakunta ratkaisi riidan kirjaamalla sisällöllisesti laajentuneen sopimuksen nimeksi palkkasopimus.
Ammattiosastot toimivat palkkaliikkeissä keskitetymmin ja maltillisemmin ja osapuolet osoittivat kykyä ja halua ratkaista sovinnollisesti työehtokysymyksiä. Metalli-, rakennusja puutyöaloille keskittyneet työtaistelut koskettivat vain osaa työntekijöistä. 1930- luvun suuret työtaistelut jättivät kuitenkin lujan jäljen työväenyhteisön kollektiiviseen muistiin. SAK: ta kohtaan tunnettu luottamus lisääntyi järjestön tukiessa vuoden 1937 metallilakkoa, joka oli sen historian ensimmäinen suuri työtaistelu. Lakkoon osallistuneiden viiden suuren helsinkiläisen ja turkulaisen metallitehtaan kevään 1938 palkkaliike ratkaistiin liittojen välisissä neuvotteluissa. Työmarkkinoilla ilmeni pyrkimystä työehtojen valtakunnallisen tason sääntelyyn, koska varsinkaan suurilla tehtailla ei päästy eteenpäin pelkästään paikallisin neuvotteluin. Koska tehdasteollisuudessa ei ollut mahdollisuuksia sopimussuhteisiin, aloite pysyi suurilla työpaikoilla. Liitot selvittelivät paikallisen tason palkkaliikkeitä ja pyrkivät korostamaan kontrolliaan. Ay- liikkeen johdon toisaalta ja toisaalta Crichton- Vulcanin vasemmistolais- johtoisen työhuonekunnan ja turkulaisen metalliammattiosaston väliset suhteet ajautuivatkin vuoden 1939 pitkässä
lakossa ja välirauhanajan palkkaliikkeessä jyrkkään vastakkainasetteluun. Varsinaisesti uutta kirjoittaja ei pysty esittämään siitä oliko metalliliiton oheen muodostumassa kommunistijohtoinen rinnakkaisorganisaatio. Sotasäännöstelyn aikainen keskitetty palkkapolitiikan hoito vahvisti edelleen paikallistason tyytymättömyyden suuntautumista ammattiliiton johtoon.
Sodan jälkeen “ammattiyhdistykset tulivat lopulta paraatimarssia tehtaiden porttien sisäpuolelle”, ja valtakunnalliset työehtosopimukset tuntuivat työnantajista “suorastaan pelastukselta”. Kommunistit miehittivät Turussa heti suurimpien työpaikkojen pääluottamusmiesten tehtävät. Suurimmilla tehtailla pääluottamusmiehet alkoivat vuodesta 1946 lähtien olla kokonaan omasta työstään vapautettuja, joiden ansionmenetyksen työnantaja korvasi ja osoitti toimitilat. Ammatillisten järjestöjen palveluksessa oli 1948 kaupungissa kaikkiaan kaksitoista toimitsijaa, joista metalliliiton Turun piirissä kaksi ja ammattiosasto 41: llä samoin kaksi.
Valtakunnallisten työehtosopimusten läpimurrossa sodan jälkeen paikallisia sopimuksia käytettiin aineistona sopimustekstien laatimisessa ja sopimusneuvotteluihin kutsuttiin myös tärkempien ammattiosastojen edustajia. Työmarkkinasuhteissa oli 1940- luvun jälkimmäisellä puoliskolla valtava julkistamisen ja virallistamisen prosessi, joka toi päivänvaloon monia paikallisia ja työpaikkakohtaisia saavutuksia ja hiljaisesti hyväksyttyjä käytäntöjä. Varsinkin tehdasteollisuudessa tuotettiin paljon eritasoisia sopimuksiksi luokiteltavia asiakirjoja. Aikaisemmin sopimisen vastaista politiikkaa ajaneen Crichton- Vulcanin johto vuorineuvos Allan Staffansin johdolla neuvotteli 67 luottamusmiehen kanssa suuressa neuvottelussa sovellutuspöytäkirjan, jolla selvästi ylitettiin liittojen välisen sopimuksen puitteet.
Turun ay- liikkeessä kommunistit ja kansandemokraatit saavuttivat heti sodan jälkeen selkeästi hegemonistisen aseman. Luokkataisteluperinteen jatkajina esiintyneet kommunistit saivat 1945 kannattajikseen turkulaisilla työpaikoilla sotien välisenä aikana runsaasti esiintyneen vasemmistolaisen potentiaalin, johon kumpikaan poliittinen suunta ei silloin ollut saanut täysin pitävää otetta. Sosialidemokraattien keskusjärjestössä ja monissa liitoissa säilyttämä johtoasema alkoi tuntua 1940- luvun lopulta jo turkulaisissakin työpaikoissa ja silloin mm. satamassa kommunistit syrjäytettiin.
SKP: n paikallinen johto asettui alkusyksystä 1947 laajan paikallisen korpilakkoliikehdinnän johtoon; lakkoja Turussa oli silloin 59 ja niihin osallistui yli 15.000 työntekijää kun edeltävät vuodet paikallisilla työmarkkinoilla olivat itse asiassa olleet varsin rauhalliset. Lokalistisen toiminnan perinne joutui Turussa 1940 -luvun taitteessa puoluepoliittisiin asetelmiin ja ristiriitaan keskitetyn ay- toiminnan kanssa.
Aarne Mattila
Helsinki
Työmarkkinasuhteiden sumeaa logiikkaa
Tapio Bergholm on kalunnut perusteellisesti palasen suomalaista työmarkkinahistoriaa väitöskirjallaan Suomen Kuljetustyöntekijäin Liiton (SKL) jatkosodan jälkeisen murroskauden toiminnasta. Tutkimuksessa tarkastellaan yleisemmin myös ammatillisen järjestötoiminnan suhdetta työehtosopimustoimintaan, palkkaliikkeisiin ja lakkoihin.
Työmarkkinasuhteiden murroksen periodisoinnin ja luonteen uudelleen arvioiminen on ollut yhtenä keskeisenä tutkimuskohteena. Toisena tutkimuksen painopistealueena ovat työehtosopimustoiminnan läpimurron seuraukset, jotka eivät taanneetkaan työmarkkinarauhaa vaan päivastoin lisäsivät työmarkkinalevottomuutta. Työmarkkinasuhteiden toimintatavat ja sopimuskäytännöt olivat vasta muotoutumassa. Työntekijän kannalta myös luottamusmiesjärjestelmä oli mullistava: heillä oli ensimmäistä kertaa oma, valittu edustaja työpaikoilla. Myös valtiovallan merkitys työmarkkinoilla kasvoi.
Bergholm muodostaa elävän kuvan kuljetusalan monitasoisista ja sekavista työmarkkinasuhteista, joissa ammattiyhdistyksen oma dynamiikka - ammattiliittojen ja jäsenten suhteet, suhteet muihin liittoihin ja valtiovaltaan - korostuu puoluepolitiikkaa korostavan tulkinnan sijaan. Puoluepolitiikka ei ollut niin keskeinen vaikuttaja ammattiliittojen ratkaisuihin ja linjanvetoihin kun aikaisemmassa suomalaisen poliittisen historian tutkimuksessa on annettu ymmärtää. Suomen Kommunistinen Puoluekin näyttäytyy tutkimuksessa enemmänkin perävaununa kuin majakkana. Tulkinnassaan työmarkkinasuhteista Bergholm kallistuu angloamerikkalaisen tradition kannalle: ammattiyhdistyksen omien ratkaisujen merkitysten korostamiseen, johon perustuu kirjassa esitetty uusi tulkinta mm. SKP: n roolista ammattiyhdistysliikkeessä. Tapio Bergholmin väitöskirja asettuu siihen ammattiliittotutkimuksen perinteeseen, joka painottaa erityisesti ammattiliittojen taloudellista merkitystä ja näkee ammattiliittojen toiminnan riippuvaisena taloudellisista ja poliittisista edellytyksistä, jotka puolestaan säätelevät työntekijän ja työnantajan välisiä suhteita.
Vuodet 1944- 1947 olivat suotuisia SKL: n ja ammattiyhdistysliikkeen toiminnalle yleensä. Liitolla oli vetovoimaa: jäsenmäärä kasvoi vuoden 1943 1.444: stä 24.000: n vuoteen 1947 mennessä, joka osaksi johtui sen suorastaan hyökkäävästä suhtautumisesta jäsenhankintaan.
SKL: n jäsenistö koostui pääasiassa satamatyöläisistä, automiehistä ja ajureista. Taloudelliset suhteet Suomessakin, siis muutokset vähittäiskauppahinnoissa, palkoissa sekä työllisyydessä vaikuttavat ammattiyhdistystoiminnan tehokkuuteen ja aktiivisuuteen. Sen sijaan työläisten ideologinen sitoutuminen ja kuuluminen ammattiyhdistysliikkeeseen luokkataistelun vuoksi on talouden merkitystä korostavissa teorioissa todettu heikoksi. Myös Bergholm osoittaa, että työläiset eivät olleet järjestöissä tahdottomia pelinappuloita, vaan etsivät aktiivisesti ammattiliittoa, joka kykeni tehokkaimpaan edunvalvontaan (= parhaisiin työehtosopimuksiin). Säännöstelytalous kytki hinnat ja palkat yhteen; siksi kirjoittaja näkee pulakauden ja erityisesti palkkasäännöstelyn merkityksen työmarkkinoiden muotoutumisessa tärkeinä. Pula- aika ja säännöstelytalous vaikuttivat ammattiyhdistystoimintaan monin tavoin. Kun elintarvike- ja vaateannokset olivat usein kytkettyinä ammatteihin, muodostui ammattiliitoista työläisten hankintakiintiöitä kasvattamaan pyrkiviä elimiä. Säännöstelyn oloissa työnantajat olivat jopa lakkojen kannalla, jos niiden avulla pystyttiin nostamaan hintoja.
Kirjoittaja antaa suuren merkityksen suomalaisen palkkanormiston synnylle vuonna 1945. Päätös on tutkijan mukaan sivuutettu aikaisemmassa historiantutkimuksessa liian kevyesti. Vuoden 1945 palkkapäätös määritteli nyt ensimmäisen kerran Suomessa normaalipalkat eli ohjetuntipalkat, koska hallinnollisella päätöksellä yritettiin luoda perusteet “eriarvoisista töistä” maksettavista tuntipalkoista. Lisäksi palkkasäännöstely ja syntyneet sopimukset tekivät palkat julkisiksi. Siten se kytki eri alojen palkkakehityksen yhteen. Mielenkiintoista tässä palkkanormistossa on mm. se että naisille määriteltiin alemmat ohjetuntipalkat - nyt valtion päätöksellä! Palkkapäätös velvoitti nyt työmarkkinaosapuolet ryhtymään palkkaneuvotteluihin.
Puoluepoliittinen valtataistelu SKL: n kommunistien ja SDP: n kannattajien välillä kiihtyi vuoteen 1946 mennessä. Sosialidemokraatit tunsivat olonsa syrjityksi kommunistijohtoisessa liitossa. Ristiriidan siemen piili jo tarkastelujakson alussa SKL: n järjestörakenteessa siinä, että satamatyöläiset olivat kommunisteja ja automiehet sosialidemokraatteja. Vaikka automiehiä oli enemmän kuin satamatyöläisiä, oli SKL kommunistien hallussa. Lisäksi oman erityispiirteensä automiesten järjestäytymiseen toi se, että yrittäjyyden ja palkkatyöläisyyden välinen raja oli epäselvä. Lisäksi autoalalla oli työttömyyttä, jonka seurauksena palkat laskivat, kun taas ahtausalalla oli sodan jälkeen työvoimapula. Tämä toi jännitteitä SKL: n sisälle.
Bergholmin tutkimusta ei todellakaan voi pitää opaskirjana siihen, miten hankitaan ystäviä, rahaa ja vaikutusvaltaa, ennemminkin miten hankitaan katteetonta itsevarmuutta, vaikeuksia ja vihollisia. Näillä sanoilla kirjoittaja osuvasti kuvaa ratkaisevaa käännettä SKL: n kehityksessä vuonna 1947. Kun linnarauha läheni loppuaan, työntekijäryhmät alkoivat vaatia palkankorotuksia. Palkansaajat olivat jakautuneet urakkapalkollisiin ja aikapalkkaisiin. Aikapalkkaiset autoalan työntekijät olivat tyytymättömiä palkkoihinsa ja aloittivat voimakkaat palkankorotusvaatimukset. Automiehet olivat tyytymättömiä myös SKL: n edunvalvontaan sekä puolue- että palkkapoliittisista syistä. Sosialidemokraattinen suuntaus ja erillisen autoalan ammattiliiton kannatus yhdistyi useissa osastoissa. Erityisesti jo pitkään piillyt ristiriita, poliittisen vähemmistön ja ammattikuntaisen eriytymisen päällekkäisyys oli SKL: n yhtenäisyyden kannalta uhkaavaa. Myös satamatyöläisten keskuudessa oltiin tyytymättömiä palkkoihin. Palkkasäännöstely repesi ja hajautetut neuvottelut satamissa johtivat palkkakiistoihin ja korpilakkoihin.
SKL: n ongelmat palkkaneuvotteluissa olivat periaatekysymyksiä. He myös mielellään korostivat joustamattomuutta ja itsenäisyyttä työehtosopimusasioissa, jonka seurauksena sen suhteet tulehtuivat sekä työnantajiin, SDP: hen, SAK: hon että omiin jäseniin. SKP: n rooli autoliikenteen palkkaliikehdinnässä osoitti työmarkkinakehityksen vaikuttamisen puolueeseen eikä päinvastoin. Bergholmin mukaan kuljetusalan vuoden 1947 palkkaliikkeestä on vaikea löytää keskitettyä ohjailua SKP: n tai SKL: n taholta. Hän korostaa työmarkkinoiden olleen itsenäisempiä ja samalla kehitykseltään sekavampia kuin aikaisempi tutkimus on antanut ymmärtää. Erityisesti SKP: n suhtautuminen lakkoihin oli epäselvää ja sen suhde ammattiyhdistysliikkeeseen ongelmallinen.
Lyhyesti, SKP: n strategian perusongelmana oli vuosina 1944- 1948 jäsenistön toiveiden ja hallitustyöskentelyn arjen yhdistäminen. Työmarkkinasuhteiden “sumeaa logiikkaa” kuvasti se, että kommunistit olivat välillä yhteistyössä työnantajien kanssa ja työnantajat puolestaan saattoivat säännöstelytalouden vuoksi jopa lietsoa lakkoja. Satamissa SKP oli tukenut työläisten lakkoja, mutta ei autoalalla. Työväenpuolueiden välinen jännite kasvoi ja vasemmistopuolueiden väliset kiistat olivat ammattiyhdistyksen selvin piirre tarkastelujakson loppuun saakka.
Suhteiden heikkeneminen muihin liittoihin, järjestöllinen hajaannus ja SKP: n oppositi oon joutuminen heikensivät SKL: n asemia.
Vuoden 1949 lakkoaalto oli viimeinen pisara SAK: n sosialidemokraateille. SAK: n työvaliokunta ei ollut antanut lakkolupaa, mutta SKL päätti itse työtaisteluun ryhtymisestä. Sosialidemokraatit halusivat lyödä kommunistit ja hallitus, SAK ja työnantajat olivat heidän tukenaan. Vuoden 1948 eduskuntavaaleissa sosialidemokraatit olivat lähes liittoutuneet porvarillisten puolueiden kanssa lyödäkseen kommunistit. SKP: n käynnistämä lakkoliikehdintä, johon SKL lähti mukaan, koitui sen tuhoksi.
Tapio Bergholmin mukaan SKL ei suinkaan tuhoutunut työnantajapuolen kyvykkyyden vuoksi, vaan oman heikkoutensa vuoksi, mikä johtui jäsenpohjan epävakaudesta ja edunvalvonnan aiheuttamista ristiriidoista palkkasäännöstelyn oloissa.
Seuratessa SKL: n nousua ja (t) uhoa on pakko käyttää kulunutta vertausta Rooman valtakunnan samaan kohtaloon. Liitto laajeni liian suureksi; se hankki riveihinsä liikaa keskenään erilaisia ryhmiä joiden etutavoitteita oli vaikea yhdistää. SKL laajeni todelliseksi konglomeraatiksi ohi ammattikunta- ja teollisuusliittoperiaatteen, mikä närkästytti sekä työnantajia että muita ammattiliittoja. Laaja edunvalvontatyö rasitti SKL: n johtoa ja liittorajakiistat johtivat sen selkkauksiin muiden ammattiliittojen kanssa. Erityisesti autoalan työt ja satamatyöt olivat luonteeltaan erilaisia ja lisäksi työntekijät olivat puolueuskollisuudessaan vastakkain: satamamiehet- ja naiset olivat pääasiassa kommunisteja, kun taas automiesten ammattiosastot oli miehitetty sosialidemokraateilla. Automiehet olivat tyytymättömiä kommunistisen SKL: n toimintaan ja herättelivät erohaluja. Puolue- ja työmarkkinapoliittinen tyytymättömyys olivat syynä automiesten eroamiseen SKL: sta ja oman ammattiliiton perustamiseen vuonna 1948.
Epäyhtenäiset sopimusmääräykset loivat SKL: n sisälle jännitteitä ja työllistivät kohtuuttomasti sen työntekijöitä. Lisäksi ammattiyhdistystoiminnan kannalta heikko lenkki piili itse jäsenistössä: kuljetusalan työntekijöiden perinteinen riippumattomuutta korostava kulttuuri ei juuri suosinut järjestöuskollisuutta eikä asioiden ajamista neuvottelupöydissä. Erityisesti satamamiehet pitivät parempana asioiden sopimista rehellisellä tappelulla. Kyllä voima aina järjen voittaa- meiningillä oli totuttu hoitamaan asiat “satamien poikamiesten” keskuudessa. Poikamieskulttuuria, ammatin tilapäistä luonnetta ja siitä johtuvaa jäsenvuotoa on pidetty vakaiden järjestöjen muodostumisen esteenä. Kuitenkin esimerkiksi Suomen Merimies- Unioni on Wällärin ajoista lähtien ollut järjestönä suhteellisen vahva merten poikamieskulttuurista huolimatta. Miesten yhteenkuuluvaisuutta ja (keskinäistä) solidaarisuutta voidaankin pitää vahvana valttina esim. lakkotilanteissa.
Paatuneimmankin feministin sydäntä varmasti lämmittää sukupuolirakenteiden ottaminen osaksi tutkimuskenttää, koska ne valitettavan usein sivuutetaan tämäntyyppisessä tutkimuksessa. Bergholm pyrkii myös selittämään työmarkkinakehityksen kytkeytymistä sukupuolijärjestelmään. Maskuliinisuuden kritiikki järjestötoiminnan selittäjänä jää kuitenkin valitettavan ohueksi. Kirjan sosiaalihistoriallinen osuus selvittää kuljetustyöntekijöiden elinoloja ja alan ammattiryhmien erityispiirteitä. Bergholmin tulkinta satamayhteisöstä kovaa miehisyyttä korostavana työkulttuurina oli erittäin mielenkiintoinen ja kestäisi varmasti syvemmänkin analyysin. Satamajätkien ja rekkamiesten työkulttuuri avautuu lukijalle aivan uudella tavalla. Tekijä ei kuitenkaan juuri kritisoi ammattiliittojen naissyrjintää eikä ammattiliittoja nimenomaan miesten etujen ajajina, vaikka tilaisuus siihen olisi ollut. Bergholm ei myöskään kerro SKL: n kantaa ns. suojelulakeihin. Vaikka naisia oli SKL: n riveissä enimmillään 21 prosenttia, sukupuolisidonnaisiin palkkoihin SKL: n sisällä ei juuri puututtu, vaikka niiden välistä eroa yritettiin markkamääräisesti pienentää. Siinä mielessä SKL oli nimenomaan miesten palkkaliike. Hän väittää miesten johtaman SKL: n olleen jopa innokkaan sukupuolten välisen tasaarvon kannattajan ja sivuuttaa feministisen tutkimuksen varsin toisenlaiset arviot yhdellä lähdeviitteellä. Ammattiyhdistystoiminnan ja sukupuolijärjestelmän suhteet jäävät tässä tutkimuksessa lupauksista huolimatta armeliaasti peittoon. Ammattiliittoja voisi myös tarkastella sukupuolijärjestelmää (= patriarkaattia) ja epätasa- arvoisuutta ylläpitävinä instituutioina. Pääsy vallan lähteille ei ole vain luokka- vaan myös sukupuolikysymys.
Tapio Bergholmin tutkimus on ensisijaisesti työväenliikkeen organisaatioiden ja politiikan historiaa- mutta myös työväestön talous -ja sosiaalihistoriaa: hän tutkii myös satamatyöläisten ja automiesten arkipäivää suhteessa elämisen yhteiskunnallisiin ehtoihin. Arkipäivä ja organisaatiot eivät tutkimuksessa kuitenkaan kohtaa, niin kuin eivät kohdanneet satamajätkän arkielämässäkään. Yksi tutkimuksen keskeisistä ongelmista on ollut esittää “selkeästi sekavuutta”. Yksityiskohtaisia kuvauksia erilaisten sopimusten sisällöistä, henkilöristiriidoista ja muista poliittisista koukeroista kirjassa esiintyy uupumukseen asti. Monimutkaisia ja sekavia työmarkkinasuhteita tuntuu olevan kerta kaikkiaan liikaa. Tarkasteluaika on lyhyt, siksi tutkimus on erittäin yksityiskohtainen poikkileikkaus yhden liiton toiminnasta. Ainakin maallikkolukija joutuu pinnistämään oman työtehonsa äärimmilleen ymmärtääkseen työmarkkinasuhteiden murrosajan kiemuroita ja kytkykauppoja.
Esityksen rakenteessa kronologinen ja teemojen mukainen lähestymistapa vuorottelevat, mikä vaikeuttaa sekavien asiakokonaisuuksien yhdistämistä ja ymmärtämistä. Myös tässä tutkimuksessa ammattiyhdistysliike näyttäytyy alttiina ulkoisille vaikutuksille. Väite puoluepoliittisten ristiriitojen vähäisestä roolista ammattiyhdistystoiminnasta joutuu kriittiseen tarkasteluun ainakin vuoden 1946 jälkeistä aikaa kuvatussa osassa, jolloin myös SKL: n voimavarat tuhlaantuivat suorastaan naurettavaan, oman edun tavoitteluun pohjautuvaan valtataisteluun ja mustamaalaamiseen sosialidemokraattien ja kommunistien välillä.
Sari Mäenpää
Helsinki
Yli punaisen ja valkoisen totuuden
Ulla- Maija Peltosen väitöskirja käsittelee historiantutkijan kannalta sekä kohteensa että metodinsa puolesta haastavaa aihetta. Onhan vuotta 1918 tutkittu paljon ja on olemassa ainutlaatuinen Jaakko Paavolaisen kirjasarja kansalaissodan väkivaltaisuuksista. Lisäksi kansanrunoudentutkimus tarjoaa menetelmiensä puolesta kiinnostavan vertailukohdan. Sehän ei lähde siitä, miten luotettavasti kertojat kuvaavat tai heillä on mah dollisuus kuvata kerran tapahtunutta, vaan tutkii lähinnä sitä, miten tarinat ja muistot kytkeytyvät yleisimpiin rakenteisiin ja perinteisiin ja miten muokkautuvat ja muuttuvat aikojen kuluessa. Niitä ei sidota niin kiinteästi aikaan liittyvään systematiikkaan kuin historiantutkija tekee. Niitä luokitellaan huhukertomuksiksi, kauhutarinoiksi ja uskomustarinoiksi. Historiantutkijaa vähän hämmentää se, ettei keskeisenä kysymyksenasetteluna olekaan: miten luotettavasti ne kertovat tapahtuneesta. Toki historiassakin on viime aikoina irtaannuttu siitä ajatuksesta, että olisi mahdollista täysin rekonstruoida menneisyys. Niinpä onkin ruvettu pohtimaan sitä, mitkä tekijät vaikuttavat menneisyyden konstruointiin.
Ulla- Maija Peltonen erittelee laajasti ja kiinnostavasti kolmessa arkistossa - Kansanrunousarkistossa, Työväen Muistitietotoimikunnan kokoelmissa Työväen Arkistossa ja Kansan Arkistossa - olevia vuotta 1918 koskevia aineistoja, niiden syntytapaa ja kattavuutta. Jännittävää on tekijän vertailu kertomusten kesken, joita sama muistelija on lähettänyt kaikkiin kolmeen. Selvästi näkyy, että arkistoilla on ollut erilainen leima ja että muistelijat ovat jonkin verran muuntaneet, ei niinkään kertomuksen sisältöä, kuin retoriikkaa saadakseen kertomuksensa uskottavammaksi ja samalla vaikuttavammaksi nimenomaan Kansanrunous- arkistossa. Työväenliikkeen arkistot on koettu omaksi. Arkistojen erilainen luonne näkyy myös siinä, että Kansan Arkiston kokoelmat edustavat työväenliikettä ja nimenomaan kommunistista työväenliikettä. Tekijä on kuitenkin sitä mieltä, että hänen otsikkonsa työväen muistelukerronnan muotoutuminen on sikälikin oikeutettu, että Työväen Muistitietotoimikunta on tavoittanut myös sellaisia työläisiä, jotka ovat olleet liikkeen ulkopuolella. Näin muisteluperinne ei edusta vain liikkeen vaan myös varsin laajalti luokan piirissä levinnyttä perinnettä. On todennäköistä, että kansalaissotaan liittyvät kokemukset ovat vaikuttaneet poliittisiin valintoihin, mutta on ehkä myös niin, että kokemukset ovat vaikuttaneet joko aktivoitumiseen, korjaamaan vääryyden kokemusta tai passivoitumiseen.
Itse olen haastattelussa kohdannut jonkun kerran hyvin voimakkaan rauhanomaisuuden ja sovinnon korostamisen työväenliikkeen ulkopuolella olevan reaktiona.
Huolimatta karmeudestaan kauhutarinat ovat sikäli kiinnostavia, että tekijä johtaa niiden alkiot ja prototyypit aina 1200- luvulle. Suomalaisessa historiankirjoituksessa niitä on käytetty Ison vihan yhteydessä, ja samat tarinat tulevat nyt esille, eivätkä ne tekijän mukaan koskaan hävinneetkään. Nehän sopivat sillä tavoin valkoisten käyttöön, että niissä oli kysymys venäläisten julmuudesta ja venäläiset voitiin liittää punaisiin. Ison vihan kauhutarinoita oli edeltänyt ylhäältä tuleva propaganda. 1600- luvulla oli tehty paljon propagandaa siitä, millaisia venäläiset ovat, kuten Kari Tarkiainen on tutkimuksessaan “Se vanha vainooja” osoittanut. Kuvaan venäläisistä vaikutti ulkopoliittinen propaganda, toisenlainen uskonto ja Venäjän outous. Kyllähän Ison vihan aikana tapahtui myös julmuuksia. Näin nuo kauhutarinat vaativat ainakin jonkinlaisen pohjan. Sen sijaan on yllättävän vähän tietoja julmuuksista Hattujen sodan ja Kustaan sodan ajalta, vaikka tekijä toteaa venäläisvastaista propagandaa olleen silloin, tällaisia tietoja ei ole myöskään Suomen sodasta. Mutta näistä sodista eivät kauhutarinat juurikaan ammentaneet lisäaineistoa.
Vuonna 1918 kauhutarinat nousivat propagandan käyttöön ja niiden pohja oli, kuten tekijä toteaa, huhujen luonteisissa tiedoissa, mutta ne saivat varmasti puolin ja toisin lisäaineistoa 1918 itse tapahtumista ja teoista. Nimittäin eivät ne kovin vahvana eläneet siellä, missä ei kummaltakaan puolelta harjoitettu laajempaa terroria, kuten esim. Sulkavalla, jonka osalta olen yrittänyt selvittää vuoteen 1918 liittyviä kokemuksia. Niiden perusteella ja vertaamalla Ulla- Maija Peltosen sivulla 189 julkaisemaa karttaa kauhutarinoiden kertojien alueellisesta jakautumisesta voi todeta, että ne elivät pääosin punaiseen Suomeen kuuluneella alueella. Valkoisten kauhukertomuksia on toki siltäkin alueelta, mikä alunpitäen joutui
heidän haltuunsa, mutta kuitenkin harvakseltaan. Näin näyttäisi siltä, että kauhukertomus elääkseen vaatisi lähempänä olevan teon tai ettei huhu siitä kiirinyt kauemmas eikä sanomalehtiä sittenkään uskottu, jos siihen ei väkivallan antamaa aihetta tai poliittisen vastakohtaisuuden pohjalta syntyvää tarvetta. Valkoisten hallitsemalla alueella ilmestyneissä lehdissä oli paljon kuvauksia punaisten julmuuksista. Valkoisen Suomen alueella eläneet kauhutarinat olivatkin todennäköisesti syntyneet lehtien kuvausten pohjalta. Mutta niillä valkoisten hallitsemilla alueilla, missä ei ollut hengenriistoon johtanutta terroria, kauhutarinat eivät eläneet tai niitä ei syntynyt tai ei tarvittu. Sekä terrori että jyrkät poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset vastakohdat eskaloituivat ja syntyi vahva toisiaan ruokkiva perinne.
Erittäin mielenkiintoinen on tekijän erittely muisteluperinteestä työväenliikkeen toimintaa vahvistavana, toisenlaisena historiana, mitä opetettiin koulussa ja vastarinnan kulttuurina. Tekijä osoittaa, kuinka tärkeä tämä oli kommunistisen liikkeen identiteetin luomisessa ja elinvoiman ylläpitämisessä. On kiinnostavaa, että samaan aikaan, kun 1960- luvulla tämä perinne pääsi julkisuuteen ja sai hyväksymistä, kommunistinen fundamentalismi heikkeni. Se selittyy myös yhteiskunnan muutoksesta, mutta trauman purkamisella ja eräänlaisella hyvityksellä oli varmasti osuutta. Historiankirjoittajaa kiinnostaa kertomusperinteen vaikutus työväenliikkeen eri suunnan valintaa. Tekijä viittaakin tähän tutkimusta kaipaavana aiheena. Mielenkiintoista on, että niin kotimaakunnassani Kymenlaaksossa kuin Vuoksenlaaksossakin sosialidemokraatit olivat ylivoimaisia kommunisteihin verrattuna. Toiko kunnallinen valta työväenliikkeen aktiiveille aseman, johon vastarinnan kulttuuri ei enää sopinut.
Ulla- Maija Peltosen väitöskirja edustaa mielestäni sitä vaihetta, jossa ei enää rakenneta integraatiota suomalaiseen yhteiskuntaan tai tehdä oikeutta jollekin, vaikka ehkä lopputulos viittaa siihen. Se kuuluu samaan vaiheeseen kuin Heikki Ylikankaan, Pertti Haapalan ja Jari Ehrnroothin tutkimukset.
Kysymyksenasettelu on mielestäni ylittänyt vaiheen, jossa olisi punainen tai valkoinen totuus ja myös seuraavan, johon Ehrnrooth on viitannut, jossa on ikään kuin siloteltu menneisyyttä. Itse olen jälkeenpäin kokenut selvästi olevani integraatiovaihetta.
Ulla- Maija Peltosen työ on tärkeä ja kiinnostava omana itsenään, mutta se on myös historiantutkimusta uusiin kysymyksenasetteluihin yllyttävä. Kun 1700- luvun loppupuoli ja koko 1800- luku oli vähenevän väkivallan ja julmuuden kautta, niin miten suurien aatteiden, kansallisuusaatteen ja sosialismin ja poliittisesti aktiivisten ihmisten syntymisen ja lukutaidon vuosikymmenistä tuli julmuuden vuosisata. Vaikuttiko siihen Suomessa se, että vuosisadan vaihteesta lähtien oli jonkinlainen valtion legitimiteetin kriisi ja sitten tuli päälle ensimmäinen maailmansota ja taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoistuminen vähän uudesta paikkaa. Pohjaa loi teollistumisen nopeassa laajentumisvaiheessa oleva yhteiskunta ja varmasti Venäjän vallankumous toisia innostaen ja toisia pelottaen. Kaikissa tapauksissa Ulla- Maija Peltosen tutkimus avaa tärkeän näkökulman ymmärtää työväenliikkeen ja koko Suomenkin historiaa. Se antaa uusia virikkeitä myös lähteiden käsittelyyn ja muistelijoiden kuunteluun. Kannattaa seurata, mitä lähitieteissä tapahtuu ja ottaa sieltä myös oppia.
Hannu Soikkanen
Helsinki
Huoli kansan henkisestä tilasta
Artikkelikokoelma Rillumarei ja valistus tarkastelee 1950- lukua, muistin katvealuetta, aikaa kahden suuren vuosikymmenen välissä. Artikkeleissa pohditaan kulttuurisen eliitin ja alhaisten taiteiden välistä kamppailua kansalaisten vapaa- ajasta ja mielistä. Alhaisia taiteita edusti 1950- luvulla ns. rillumarei, jolla tarkoitetaan muutamaa Reino Helismaan käsikirjoituksen pohjalta tehtyä 1950- luvun alun suosittua elokuvaa. Tärkeimpiä näistä ovat Rovaniemen markkinoilla, Lentävä kalakukko ja Hei, rillumarei. Rillumarei- käsite sulkee sisäänsä myös elokuvien myötä syntyneen iskelmätuotannon, jonka tekijöinä olivat Helismaan lisäksi Esa Pakarinen ja Toivo Kärki, samat henkilöt, jotka osallistuivat elokuvienkin tekoon.
Kulttuurieliitti ei suhtautunut Helismaan ja kumppaneiden tuotoksiin suopeasti ja puhui halveksivasti “helismatisoinneista”. Kansan suosimien elokuvien ja iskelmien uskottiin levittävän moraalittomuutta ja huonoja tapoja kansan keskuuteen sekä turmelevan katsojien maun. ”Törky on törkyä” tuomitsi kriitikko Eugen Terttula arvioidessaan Rovaniemen markkinoilla- elokuvaa. Kriitikot katsoivat tehtäväkseen valistaa kansaa siirtymään paremman ja kehittävämmän kulttuurin kuluttajiksi. Valistaminen tapahtui ylhäältä alaspäin. Arvostelijat halusivat erottautua tavallisista katsojista ja suhtautuivat rillumarein yleisöön suoranaisen halveksivasti kuten Merja Haakana artikkelissaan rillumarein aikalaiskritiikistä tuo esille. Mielenkiintoista on, että jako kulttuurieliitin ja valistettavan rahvaan välillä ei seurannut poliittista oikeisto- vasemmistoasetelmaa, vaan sekä porvarien että vasemmistolaisten kulttuurihenkilöiden piirissä omaksuttiin kielteinen asenne rillumareihin. Jako matalan ja korkean välillä oli selvä.
Kokoelma on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen tarkastelee rillumarein maailmaa, toinen ajanvietettä ja huvielämää ja kolmas kansanvalistuksen keinoja. Kokoelman lopussa on Sakari Heikkisen kokoava artikkeli, jossa hän analysoi rillumareita laajempana kulttuurisena ilmiönä ja etsii vastauksia kysymykseen, mistä massojen suosiman rillumarein ja kulttuurisen eliitin välisessä konfliktissa oli oikein kysymys.
Artikkelit lähestyvät aihetta monesta eri näkökulmasta, vaikka väistämätöntä päällekäisyyttä joidenkin tekstien välillä on. Rillumarei- elokuvia ja iskelmiä käsittelevien artikkelien lisäksi kirja sisältää kirjoituksia mm. Tuntemattomasta sotilaasta, jätkän puheesta, Pekka Puupäästä ja uutisfilmeistä.
Vaikka pääpaino on 1950- luvussa, muutamat artikkelit venyttävät aikarajausta. Tämä antaa kokoelmalle syvyyttä ja tuo esille kehityslinjoja. Tuomas Olkkosen artikkeli ”Rekiviisuista rillumareihin” luo käsiteltävälle ilmiölle historiallisen taustan mm. kuplettiperinteestä. Antti Seppäsen ja Matti Kaupin artikkeli lättähatuista puolestaan osoittaa, että ainakin osalla nuorisosta oli oma tyylinsä ja musiikkinsa jo ennen 1950- lukua.
Kansan valistukseen ja kontrolliin keskittyvät ovat Sakari Pesolan tanssikieltoja, Jari Sedergrenin elokuvasensuuria, Visa Heinosen, Minna Lammin ja Esko Varhon kuluttajavalistuksellisia lyhytelokuvia ja Matti
Peltosen olympiavuoden käytösopasta käsittelevät artikkelit. Näistä jokainen osoittaa kuinka kulttuurieliitin mielestä kansaa piti toisaalta varjella omalta itseltään kielloin ja käskyin ja toisaalta ohjata parempiin kulutustottumuksiin, taiteisiin ja käytöstapoihin. Toisin sanoen rahvasta pyrittiin muokkaamaan paremmiksi kansalaisiksi.
Kirjaa lukiessa ei voi välttyä tekemästä rinnastuksia nykypäivään. Millaisia ovat 1990- luvun kulttuurikahakat, jos niitä on? Kytkennät tähän päivään tulivat mieleen erityisesti lukiessa Matti Peltosen artikkelia vuoden 1952 käytösoppaan valmistumisprosessista ja ryhtikampanjoista. Eräät oppaan kirjoittajista eivät suostuneet näkemään suomalaisia vasta äskettäin sivistyksen piiriin vedettynä metsäläiskansana kuten oppaan toimistuskunta vaati. Päänvaivaa aiheutti myös ”oikea suomalainen mies”, joka määriteltiin epämääräisesti ”kansanmies- gentlemanniksi”. Onko mikään muuttunut 40 vuodessa? Muutaman viime vuoden aikana kirjakauppoihin on tulvinut erilaisia käytösoppaita korvesta sivistyneeseen Eurooppaan siirtyville metsäsuomalaisille, tavallinen suomalainen virtanen kun ei ole tarpeeksi hyvä. Vieläkään.
Johanna Valenius
Turku
Lärdom on kätevä sana kuvaamaan Folkets Bildningsförbundin 50- vuotistaivalta - opetuksesta, opista ja oppineisuudestahan siinä on kyse. Periaatteet kaikelle kansalle tarjottavista opiskelumahdollisuuksista ja aiempaa nationalistisuutta kumoavasta kasvatuksesta kuulostivat 50 vuotta sitten varmaan kovinkin punaisilta - ja sanan käyttö kirjan otsikossa on siksi ilmeisen paikallaan.
FBF oli tuomassa Suomeen Gräv där du står -ideaa. Se on myös tukenut voimakkaasti paikallista omaehtoista historiankirjoitusta. Siksi ei ole sattumaa, että liiton 50- vuotiskirjassa sovelletaan samaa menetelmää - liiton menneisyyttä kaivavat ennen muuta keskeiset toimihenkilöt ja työntekijät. Pohjan luo Anna- Liisa Sahlströmin artikkeli, jossa muis telmat ja arkistomateriaali on osin muutettu
fiktiiviseksi kertomukseksi, osin kuvattu historiakirjoittajan tunnelmia ja kysymyksiä. Sitä täydentävät lyhyemmät artikkelit FBF: n vaiheista 1970- luvulta nykypäivään.
Kirja osoittaa sattuvasti niitä useita perinteitä, joista Suomen ruotsinkielisen työväenliikkeen sivistystoiminta ammensi voimiaan. Vaikka FBF oli lähellä kansandemokraattista liikettä, yhteys siihen ja sen koulutustavoitteisiin saattoi ajoittain olla aika satunnaista. Paljon tärkeämpää oli työväenliikkeen vanha humanismi. Sitä FBF: ssa ilmensi mm. kiinteä yhteys ruotsinkieliseen työläis- ja yleisemmin kaunokirjallisuuteen. Tämä yhteys osoittanee myös sitä, että työväenliikkeen ja liberaalin perinteen raja ei ruotsinkielisessä osassa maata ole ollut niin selkeä kuin suomenkielisellä puolella. Mahdollisesti myös FBF: n ennakkoluuloton suhtautuminen videoihin, tietokoneisiin ja verkkoihin nousi tästä maaperästä.
FBF: n suhde kansandemokraattisen liikkeen ja koko työväenliikkeen sivistystoimintaan jää kirjassa hieman hämäräksi, vaikka siihen on viittauksia eri artikkeleissa. Myös joidenkin rakenteellisten muutosten vaikutusta, esimerkiksi FBF: n pääsemistä valtionapulain piiriin 1970- luvulla, olisi voinut tarkastella laajemmin.
Kirja herättää haasteen työväenliikkeen suomen- ja ruotsinkielisen sivistystoiminnan vertailuun. Se osoittaa myös sattuvasti, että 1970- lukukin on jo historiaa, jota on syytä tallentaa ja tulkita. Röd lärdom -kirja ilmentää sitä arvonantoa, jota FBF: ssa on 50 vuoden ajan annettu työväenhistorialle.
Tauno Saarela
Helsinki